Mitä lähempänä viikonloppu on, sitä sitä todennäköisemmin hymy hyytyy. Ei viikonlopuissa mitään vikaa ole, päinvastoin.
Se nyt vaan on niin, että yltiösosiaalinen bisnesnainenkin, eli siis ihminen, väsyy puheeseen, hymyilyyn ja ihmisiin.
On niin ihanaa illalla uppoutua sohvan pehmoiseen syliin, varpaat haudattuna sohvatyynyjen uumeniin ja vajota luolamiestasolle. Tai koiran tasolle.
Murahdus, jos joku lähestyy.
Kulmakarvojen alta tarkkailua: näkyykö ruokaa?
Paikka sohvan nurkassa, oma reviiri, on kuin taivasosuus tai makoisa luu, sitä pitää puolustaa viimeiseen asti.
Onko nyt oikeasti vasta tiistai???
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti